Sastamalan (aiemmin Vammalan) vanhan kirjallisuuden päivät ovat vuosikausia kuuluneet kesäohjelmistoomme.
Tai oikeammin, se on ollut Lehtorin ja hänen lapsuudenperheensä kesähuvia lähes tapahtuman alkuajoista asti.
Ja joskus nuorena seurustelukumppanina (tai morsiamena, en muista varmasti) olen päätynyt mukaan perheretkille.
Ihan aina en ole mukaan päässyt: välillä on ollut pieniä lapsia ja välillä töitä. Koska sinnehän mentiin - silloin kun appi oli vielä voimissaan - heti perjantaiaamuna, niin että oltiin ovenraossa valmiina heti kun tapahtuma alkoi.
Takaovella, ei etu-, koska sillä tavalla pääsi taaempaan saliin ensimmäisten joukossa tutkailemaan tarjontaa.
Appiukko keräsi Waltarin ensipainoksia ja yhtä nuortenkirjasarjaa ja jotain ja jotain ja jotain, mitä en enää muista.
Anoppi keräsi mitäsenyttaasolikaan ja Lehtori puolestaan jotain muuta, ja joillekin tutuille piti etsiä myös jotain.
Kotimatkalla käytiin sitten läpi hankittu saalis ja harmiteltiin kaikkea sitä, mitä ei ostettu.
Minulle ei oikein vieläkään ole valjennut ensipainoksen omistamisen autuus, huolimatta ahkerasta siedättymisestä sille.
Sama tarinahan se kait on, painoksesta riippumatta.
Enkä osaa muutenkaan kirjoihin suhtautua keräilykappaleina.
Nykyisellään olen ylipäätään vähän kahden vaiheilla kirjojen omistamisen suhteen. En oikeastaan juuri tällä hetkellä halua ostaa tai omistaa enempää kirjoja.
Paitsi lomakirjoja haluan omistaa: pokkareita. Sellaisia jotka voi taittaa selästään auki ja kääntää koirankorvan kirjanmerkiksi.
Kun lapset olivat vähän isompia, mentiin sinne porukalla.
Välillä kahdella autolla niin että mukana oli minunkin perheväkeäni. Kerran lapsia haastateltiin paikallislehteen: kaikki esittelivät ylpeänä ostoksensa, osalla taisi olla signeerauksineen.
Olen minäkin sieltä kaikenlaista luettavaa löytänyt, ei sillä.
Mukava kesäinen perinnehän se meille on.
*
Tänä vuonna olin vähän nahkea lähtemään. Edesmenneen appeni sanoja lainaten: emmä tarvitse kirjaa, mulla on jo yksi.
Lähdin kumminkin Lehtorin ja Isoveljen seuraksi.
Minulla ei ollut mitään etsittävää, ja huomasin, etten pysty keskittymään myyntipisteisiin ilman selkeää hakutavoitetta. Kirjoja ja ihmisiä oli liikaa.
Ja sitten alkoi vähän ärsyttää.
Siellä ei oikeasti ollut minulle yhtään mitään.
Hyllykaupalla oli sotahistoriaa, neukkuhistoriaa, lottahistoriaa, keltaista kirjastoa, finlandiavoittajia, mitä vain Kunnon Kirjallisuutta. Dekkareita oli, sarjakuvat ja lastenkirjat olivat ilmestyneet valikoimiin. Ja scifi ja fantasia!
Mutta kaikki hyvänmielenkirjallisuus puuttui.
Joku jossain on sitä mieltä, että jopa scifi ja fantasia ja dekkarit ovat enemmän kirjallisuutta ja salonkikelpoisempia kuin hyvänmielenkirjallisuus.
Sitten mouhosin siitä Lehtorille. Että on se kumma juttu, koska dekkarit ovat ihan yhtä ennustettavia ja tavallaan omaa muototyyppiään noudattavia kuin hyvänmielenkirjatkin, ja silti niitä pidetään jotenkin laadukkaampina ja uskottavampina.
Hyvässä hömpässä on aina jokin ihmisyyttä kasvattava, yhteiskunnasta tai ihmisyydestä kertova elementti, ei pelkästään se että ah! he rakastuvat toisiinsa.
Valitin että olen patriarkaatin uhri.
Lehtori tarjosi kaffetta ja pullaa ja sanoi, että ihan kohta lähdetään kotiin. Ei tartte olla koko päivää.
*
Lehtori oli ainoa, joka teki ostoksia.
Minä ja Isoveli totesimme, että maailmassa on paljon sellaisia kirjoja, joita tekisi mieli vähän lehteillä, hiukan lukaista, mutta ei ehkä edes lukea kokonaan, saati omistaa.
 |
| tätä olisin voinut silmäillä |
