Luennan ilo

Yritän pitää ajatukseni poissa remppalouhokselta. HraH oli käynyt siellä: remppaheikkien mukaan menee vielä parisen viikkoa.
Viimeiset parisen viikkoa remppa on kestänyt parisen viikkoa. Mieleni tekee itkeä.

**

Isoveli menee syksyllä yläkouluun, Isosiskosta tuli viidesluokkalainen ja Pikkusiskosta tokaluokkalainen.
Kaikki ovat oppineet lukemaan viiden-kuuden ikäsinä kutakuinkin opettamatta, mekaaninen lukutaito on jokaisella viimeistään eskarikeväänä ollut suhteellisen sujuva ja ainakin osittain jo ymmärtävällä tasolla.
Kaikki lapset ovat tämän kevään aikana tehneet koulussa allu-lukutestin ja suoriutuneet siitä selvästi yli ikätason.

Isoveli on eskari-ikäisestä asti ollut todellinen lukutoukka. Joskus jopa siinä määrin, että toivoisin itse olleeni vähän vähäisempi lukuharrastuksen kannattaja: Isoveli kun on kehittänyt lukuharrastuksesta itselleen jo jonkinmoisen tavaramerkin. Isoveli lukee: hän lukee nopeasti, paljon ja laajasti. Scifiä, fantasiaa, tietokirjoja, sarjakuvia, dekkareita, pokkareita, tyttökirjoja, poikakirjoja... Viimeisin tietämäni Isoveljen lukema kirja on Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia. Annoin sen hänelle perjantaina ja palautin kirjastoon lauantaina.
Yllättävimmät Isoveljen lukutempaukset ovat olleet Pikku naisia -sarja, Tuija Lehtisen Laura-sarja ja Uusi testamentti, jota hän sinnitteli ensimmäisen kerran läpi neljäsluokkalaisena.

Isosisko on lukijana valikoivampi. Hän aloittaa innolla mutta lukee harvoin loppuun asti. Jos voi valita, hän valitsee mieluummin äänikirjan. Tämän kevään aikana Isosisko on hämmästyttävällä sinnillä ja innolla urakoinut läpi Harry Pottereita - en olisi ikinä uskonut hänen innostuvan niistä, saati jaksavan tai edes uskaltavan niitä lukea. Eikä olisi tullut mieleenikään tarjota niitä hänelle luettavaksi. Parhaillaan Isosiskolla on työn alla Feeniksin kilta (melkein lopussa) ja Puoliverinen prinssi (kuulemma vähän tylsä, hän aikoo lukea vain parhaat palat). Jatkuvassa luennassa Isosiskolla on Harry Potter-elokuvakirja. Äänikirjoista luulen hänen kuuntelevan Linnunradan käsikirjaa ja kuulin hänen kuuntelevan jotain Arto Paasilinnaa.
Isosiskon Potter-fanatismi on kaikkinensa ollut varsin yllättävä ja uskomattoman hieno luku- ja eläytymisjuttu. 

Pikkusiskon lukutaito on vielä varsin tuore, reilun vuoden ikäinen. Hän kyllä lukee, mutta jos valita saa, hän mieluummin piirtää. Ja vielä mieluummin hän katsoo. Kevään aikana Pikkusisko lueskeli pitkät pätkät Narniaa. Kirjastosta Pikkusisko lainasi viimeksi Jalon Jesse-koirasarjaan kuuluvan kirjan, jota hän sinnitteli muutaman sivun eteenpäin. Pikkusisko on yhdessä isojen kanssa kuunnellut Linnunradan käsikirjan. Yhdessä luimme kirjastossa Kissojen nimipäiväkirjaa.

Yritän - silloin kun olen hyvän äidin tuulella - luetuttaa lapsilla laajasti.
Lukemaan opettelevalle olemme etsineet kirjoja kiinnostavista aiheista: dinosauruksista, avaruudesta, hevosista, eläimistä. Olen tarjonnut selkokirjoja siinä vaiheessa kun lukutaito on ollut vielä horjuvaa, mutta helppolukuiset ovat jo olleet liian tylsiä. Tytöt ovat molemmat lukeneet selkoversiona Pikku Heidin, Isoveljeä puhutteli Robinson Crusoe.
Isoveljellä on nykyään vapaa pääsy kaikkiin kirjahyllymme kirjoihin: joitain yksittäisiä kirjoja olen suositellut jättämään myöhemmäksi. Tytöille suosittelen omasta hyllystämme vanhoja suosikkejani.

Jos jonkun kirjailijan tyyli on puhutellut, olemme yhdessä etsineet kaiken mahdollisen juuri siltä kirjailijalta: Isoveli on kriisissä koska hän on lukenut kaikki Terry Pratchettit. Isosiskon suosikki Anneli Kanto ei suolla maailmalle riittävän nopeasti uusia Futistyttö-kirjoja ja Pottereidenkin loppu siintää jo horisontissa. Eläinaiheisia tietokirjoja onneksi riittää Pikkusiskon iloksi.

Olen lukenut lapsille ääneen: paitsi viimeisen vuoden aikana. Emme ole oikein enää löytäneet sellaista yhteistä ääneenluettavaa, joka olisi kaikkia puhutellut. Parhaita ääneenluettavia ovat olleet sellaiset, joissa äiti kierii naurusta lattialla, eikä lukemisesta tahdo tulla mitään: Timo Parvelan Ella-sarja lähinnä.
Isoveljelle luin aikoinaan Tarun sormusten herrasta: tyttöjen kanssakin sitä taannoin aloitimme, mutta heitä se ei kiinnostanut.

Vertailupohjani ei ole kovinkaan laaja - ja tietysti oma jälkikasvu on jo lähtökohtaisesti vähän parempaa kuin naapurin - mutta tuntuu siltä, että naperoillamme on erilaisten nyanssien ymmärtämisen kyky. He hahmottavat erilaisia kielikoodeja, kykenevät sanailemaan, ymmärtävät vaikeaakin huumoria ja osaavat keskusteluissa puolustaa mielipiteitään.
Vastapainoksi he ovat usein melko tavoittamattomissa: milloin Narniassa, Tylypahkassa tai Keskimaassa - kaukana kotoa ja minun komenteluistani joka tapauksessa.

kevätjuhlamietteitä

Lähikoulun kevätjuhla.
Ekaluokkalaiset - Pikkusisko eturivissä - lauloivat koulunsa päättäville Lasken matkaan leijan kauneimman. ("anna rauha, varjele meitä"...)
Kuudesluokkalaiset - Isoveli takarivissä - lauloivat kouluun jääville On aika purjeet nostaa.
Voi minun pieniäni.

Isosiskon kaupunkikoulun kevätjuhla on kovaa kamaa: aikuisilta kielletty. Saimme kuitenkin eilen hraH:n kanssa eksklusiivisen näytteen ohjelmistosta, kun Isosisko, kaverinsa ja tämän pikkuveli esittivät kahden huilun ja yhden sellon sovituksena ihanan Smile:n.
Voi minun pieniäni.

*
Olen koko vuoden ollut vähän tyytymätön Isoveljen opettajaan, aiemmin tiukkaotteinen ope on tuntunut vähän vetämättömältä ja tavoittamattomalta koko vuoden. Monessa asiassa hyvin aloitettu työ on heitetty kesken.
Nyt kevätjuhlan päätteeksi hän tuli varta vasten juttelemaan: "Kiitos, on ollut ilo opettaa Isoveljeä"
Minulla löi aivokoneisto aivan tyhjää - miten vastataan että kiitosvain mutta me emme ole olleet yhtään tyytyväisiä ja oletko tosissaan hoitanut hommasi mahdollisimman hyvin? HraH oli onneksi ajan tasalla nopeasti: "kiitos, Isoveli on viihtynyt hyvin" (tottakai se viihtyy, se on istunut tunnit kaiket takapulpetissa kaikessa rauhassa lukemassa!)

Töiden loppuunsaattamattomuus on tosissaan jyrsinyt koko vuoden.

Luokalla oli lukuprojekti: piti lukea yksi kirja (*). (Hevonen joka hukkasi silmälasinsa) (minun mielestäni ei enää kuudesluokkalaisten kirja, mutta menköön nyt!)
Isoveli oli lukenut sen. Ja sen seuraavankin, jota ope hänelle ehdotti. Ja sitä seuraavan (Sofian maailma), mutta yleisen rauhan nimissä Isoveli luki sen uudestaan. Lukemiseen käytettiin joitakin äikäntunteja. Kun Isoveli oli urakoinut lukaissut kirjansa loppuun, ei opella ollut antaa hänelle mitään lisäluettavaa. Poikanen oli omatoimisesti lukenut Uutta testamenttia.
Osa luokan pojista ei missään vaiheessa päässyt sen oman kirjansa loppuun.

Oli viestijuoksutapahtuma, jonne pääsystä oikein kilvoiteltiin koulussa. Suurin sanoin ja pullistellen.
Tapahtumapaikalla kaikki muut juoksijat Isoveljeä lukuunottamatta kieltäytyivät osallistumasta, viettivät siinä leppoisan vapaapäivän istuskelemalla katsomossa.

Oli koko koulun yhteinen lukuoviprojekti, johon Isoveljen luokka ei edes osallistunut.

...ja nämä ovat vain yksittäisiä tapahtumia, jotka ovat koskeneet Isoveljeä; asioita jotka ovat olleet hänelle tärkeitä, äidille raportoimisen arvoisia.
Miten paljon on sellaista, josta en tiedä? Muille lapsille tärkeitä asioita? Sellaista, joka ehkä on kirjattu opetussuunnitelmaan? Mitä sellaista on ohitettu, joka olisi ollut tärkeää luokan tytöille?
Mihin opettajan aika ja energia on kulunut?

Sitäkin minä mietin, millaista viestiä oppilailleen antaa opettaja, jonka mielestä tehtävää ei tarvitse saattaa loppuun?
Kyllä - lukeminen on työlästä. Varsinkin jos osaa kieltä huonosti.
Kyllä - urheilussa voi hävitä. Omilla kulmillaan kuningas ei välttämättä ole voittaja kun porukassa on myös tosiharrastajia.
Mutta silti: annettu tehtävä pitäisi suorittaa loppuun. Pitäisi uskaltaa yrittää.
Koko elämäänsä ei voi luistella. Eihän?

*
Kevätjuhlan ehdoton helmi oli kahden pikkutytön esittämä Frontsideollie, joka huipentui siihen kun viimeisessä säkeistössä lavalle skeittasi pikkukundi joka teki melkein täydellisen frontsideollien (kompastui, vauhti oli liian hidas temppuiluun)
Se oli oikeasti liikuttavan suloista.
Ei siis tietenkään se, että napero kompastui, vaan koko se konsepti. Pikkutytöt juhlamekoissaan ja kaikki.

*
(*) miten voi oikeasti olla niin vaikeaa lukea loppuun yksi niin littana kirja? Se on vielä ihan hauskahkokin.
Minä olin kuudennella puoli vuotta maalaiskoulussa ja sen puolen vuoden aikana luimme äikäntunneilla ääneen (kaiken muun opiskelun ohessa) Robin Hoodin, Ollin oppivuodet ja Tottisalmen perillisen. Inhosin jokikistä, en olisi missään olosuhteissa lukenut niitä itsekseni.
Ja koska luettiin ääneen, luin käytännössä jokaisen vähintään kahteen kertaan. Seurasin puolisilmällä sitä kohtaa, jossa oikeasti oltiin menossa ja luin eteenpäin, kun en jaksanut odottaa niitä, jotka melkein vielä tavasivat.
No, sen toisen puolen vuoden aikana - jolloin olin kaupunkikoulussa - ei luettu mitään. Ei ääneen, eikä itsekseen. Ja sillä luokalla kyllä oli niitä, jotka eivät oikeasti osanneet lukea. Hätinä kirjoittaa.
Mutta se taitaa olla toisen tarinan paikka.

väliaikaiselämää4

järjettömän kekseliästä tämä otsikointini tällä hetkellä.

Olen ollut säkenöivän analyyttinen ja analyyseissani olen tullut siihen tulokseen että olen lähestulkoon letarginen.
Lellun vain päiväin virrassa ja toivon että jonain päivänä pääsen vastarannalle.
Millään mitä teen ei tällä hetkellä ole minkäänlaista vaikutusta lopputulokseen. Ei hyödytä mouhata hraH:lle remppalouhoksesta tai siitä ettei ole omaa tilaa tai siitä että tavarat ovat hukassa, puhtaat vaatteet lopussa ja shampoo eri paikassa kuin minä.
Herään aamulla, tulen töihin, syön aamupalaa, teen töitä, menen kämpille, syön, yritän olla olematta vaivaksi, yritän ohjelmoida lauman pariksi tunniksi johonkin muualle, yritän löytää pienen hetken vain olla ilman seurusteluvelvoitteita, valvon lauman yöpuulle, laahaudun väliaikaismajoitukseen, jahtaan ikävästä sekopäisiä kissoja jotka tekevät kaikenlaisia outoja pieniä tuhmuuksia (menevät piiloon pakastimeen. ruopivat hiekkalaatikolla äänekkäästi klo 01.36), nukun, herään...
Olen letarginen lellura.

Koska en halua ketään omaan keittiööni kokkailemaan tai omaan huusholliini siivoamaan, olen toivottoman huono tekemään sitä samaa kenenkään toisen kodissa.
Enkä rehellisesti sanottuna tiedä, mitä anoppi ajattelisi jos rupeaisin juoksemaan ympäriinsä moppi ja rätti käpälässä. Tai jos alkaisin kolistella kannuja ja kattiloita. Tai jos pyykkäisin.
Jos joku tulisi minun kotiini siivoamaan tai pyykkäämään tai kokkaamaan, minulle tulisi sellainen olo että siivous-kokkaus-pyykkäys ei täytä tämän ihmisen normeja, että se työ minun tekemänäni ei kelpaa. Että minä en osaisi tai kykenisi.

Yritän hoitaa oman tonttini.
Yritän pitää matkalaukut jonkinlaisessa kurissa ja järjestyksessä, huonolla menestyksellä.
Yritän ruokota jälkikasvuni jälkiä ja rajoittaa heidän elintilaansa yksien seinien sisäpuolelle.
Yritän käskyttää lapsia pesulle ja palalle ja nukkumaan, huonolla menestyksellä.
Yritän valvoa voin ja kaakaopulverin käyttöä, äärettömän huonolla menestyksellä.
Yritän sietää liki jatkuvaa television taustamelua ja sitä että koko ajan joku lapsista nököttää töllöttimen edessä.
Ihmettelen etten ole tämän ärtyisämpi tai raivoisampi. Ja alan ymmärtää entisaikojen esiäitejä ja itkuvirsiä miehelään (anoppilaan?) menosta.
HraH on mukava ihminen. Hänen vanhempansa ovat myös mukavia ihmisiä.
Mutta.

*
Istuimme eilen toista tuntia kirjastossa.
Luin loppuun aamulla aloittamani Emma Donoghuen Huoneen. Oli koukuttava ja kiinnipitävä lukukokemus. Yhtäaikaa ahdistava ja valoisa, viaton ja tunkkainen.
Yhtä mieltä olen melko monen lukemani arvion kanssa: paljon hyvää, jonkin verran epäjohdonmukaisuuksia (varsinkin kertojaäänen osalta!) mutta lukukokemuksena ehdottomasti kiehtova.

Tänä aamuna bussissa lopettelin muutamat sivut aiemmin keskenjääneestä Sabina Bermanin Nainen joka sukelsi maailman sydämeen.
Kiehtova lukukokemus tämäkin, joskaan en jaksanut tai kyennyt keskittymään siihen riittävän hyvin.
Vähän ihmettelen vertauksia Pikku prinssiin - minä en sellaisia suuria tasoja tästä kirjasta tavoittanut, mutta pidin kovastikin sukelluksesta erilaiseen ajatusmaailmaan.

Pitkästä aikaa ravistelevia lukukokemuksia!

*

Tänään menen nieleskelemään kyyneleitäni Suvivirren tahtiin Isoveljen ja Pikkusiskon kevätjuhlaan.

väliaikaiselämää3

Haluan kotiin.
Minun ei pitäisi käydä remppalouhoksella, koska tulen kiukkuiseksi. Asiat tehdään väärässä järjestyksessä. Tai sitten siellä tehdään jotain sellaista jota en ymmärrä, en halua ymmärtää tai en edes huomaa.
Minä haluan kotiin.

Ja sehän on selvä että jotain katoaa.

Viime rempassa katosi viinikaappi: tilaus näkyi meidän listallamme, se näkyi keittiöliikkeen listalla ja vielä tehtaan vastaanottolistallakin. Mutta sieltä eteenpäin sen koodi muuttui (miksi, eihän siinä ole mitään järkeä?) joksikin varastointikoodiksi, ja näiden kahden koodin välissä katosi koko aparaatti.

Tällä kertaa katosi jääpakastinkaappi.
Miten voi kukaan mitenkään edes kadottaa mitään niin isoa? Se on sentään yli kaksi metriä korkea ja kuuskyt-kuuskyt kanttiinsa. Joku lähetinturjake oli kai unohtanut ottaa sen mukaansa lastauslaiturilta viikko sitten.
Viime torstaina se oli vielä jossain jakelupisteessä ja kovasti tulossa uuteen kotiinsa perjantaina.
Paitsi että ei.

Eilen iltapäivällä sain keittiöliikkeestä puhelun: se teidän kaappi on kuulkaa kadonnut, voitte joko odottaa vastaavanlaista kaappia (saatavissa aikaisintaan viikolla 24, ne nykertävät sen omin pikkukätösin) tai sitten voitte ottaa tällaisen vähän paremman kaapin, luonnollisesti samaan hintaan.
Hmh, eipä paljoa tarvinnut pohtia.

Ihmettelen kyllä tuon kodinkonebisneksen kannattavuutta, kun alvariinsa hukkailevat tavaroita ja toimittelevat niitä vääriin osoitteisiin (kaverit saivat jonkun huippumikrouunin ihan vahingossa) tai kadottavat tilaukset muuten vain.
Ja sitten kyllä ihmettelen sitäkin, että jollakulla on nyt ihan vahingossa meidän jääpakastinkaappimme, että mihin väliin se sen tukkii? ("Elema hoi, tää siun tillaamma leivänpaahin ei meinoo mahtuva keittijöön! Kummast ovest nää leivät puahetaan?")

Ihan epää. Miksi minä olen aina se kadottava osapuoli enkä koskaan se jolle vahingossa tuodaan jotain tosihienoa?

Joku tässä systeemissä mättää.

väliaikaiselämää 2

Töiden jälkeen hoitelin vanhempainyhdistyksen asioita, unohdin hakea Pikkusiskon iltapäiväkerhosta, söin anoppilassa, ohjelmoin Isoveljen kirjastoon, Isosiskon treeneihin ja Pikkusiskon kanssani kaupungille.
Palasimme majapaikkaan, tutkimme seuraavan päivän kouluvarusteet, ohjelmoin lauman pesulle ja vaakatasoon, lähdin omaan väliaikaismajoitukseeni.
Melkein normaalia elämää.

Aamulla kohtasin Isosiskon bussissa.
Ja karkasin heti aamusta kesken työpäivän katsomaan alakoulujen juoksutapahtumaa. Kaikki lahjakkaat lapseni siellä kirmalsivat. Harmistuin vähän Isoveljen puolesta: kun kyseessä on joukkuekilpailu ja joukkueen muut jäsenet kieltäytyvät osallistumasta, on olo varmaan aika yksinäinen. Sanoin poikaselle ennen lähtöä, että hän on tosi urhea.
Aika paljon räpyttelin silmiäni kun Pikkusisko vei oman joukkueensa sukkulaviestiosuutta tukka tuhannen taakerolla.
Melkein normaalia elämää.

Tällä hetkellä eniten kaipaan sitä, että saisin olla tekemättä mitään.
Omassa rauhassa.
Omien ihmisten ja tavaroiden kanssa.
Olen väsynyt sellaisella tavalla kuin stressin lauettua on: olo on vähän pölähtänyt ja omituisen tyhjä, uni on levotonta ja raskasta. Olen toimeton.

väliaikaiselämää 1

väliaikaiselämän ensimmäinen arkipäivä.

Viikonlopun insidenttejä:

Pikkusisko soittaa kun olemme juhlimassa, ääni väpättää huomattavasti: "sä lupasit että sä pakkaat mun ponit reppuun? missä on mun ponit? sun täytyy tuoda ne mulle HETI, ihan HETI".
Voi apua.
Ponit löytyivät seuraavana päivänä louhokselta, ei aivan alimmaisesta laatikosta.

Isosisko itkee katkeria kyyneleitä matikankirjaansa: "tää on niin rankkaa!"

Isoveli soittaa kun olemme käymässä mummin synttärikahvipöytään: "äiti, mä olen täällä vanhan kodin takana. Täällä on pieni kissa joka tärisee"
Lähdemme hraHakkaraisen kanssa pelastamaan kissaa. Tiedän melkein kenen se on. Se joku ei ole kotona. Meillä ei ole paikkaa edes omille kissoille, saati vieraille.
Kisu käpertyy luottavaisena käteni alle kun lähdemme viemään sitä kaupungin eläinsuojaan.

Isoisä näyttää jo nyt kuluneelta, lapset ovat yöpyneet anoppilassa yhden yön.
Otan päivänokoset kerrostalon pihalla, nurmikolla. Kesätuuli hyväilee varpaita, tytöt pulputtavat poniensa kanssa.

Teen kartan lähipäivistä: missä kukakin on ja millaisissa vaatteissa. Pohdin ilta-ohjelmia, suunnittelen tekemistä viikonlopulle.
Mietin miten syvälle mahdoin pakata omat virkkuukoukkuni ja puikkoni, nyt voisi olla aikaa nykertämiselle.
Pitääkö opettajille hankkia lahjat? Silloinkin kun ne ovat tehneet työnsä vain mitenkuten?

Suhtaudun opettajien joulu- ja kevätlahjontaan vähän ristiriitaisesti.
Hyvää ja mukavaa opettajaa, sellaista joka kommunikoi kotiinpäin ja josta lapsi pitää  - sellaista kiittää tietysti mielellään. Mutta mitä tekee sellaisen saavuttamattoman kanssa? Sellaisen, josta lapsi ei puhu ja josta itsestään ei kuulu edes kuittauksen verran wilmaviestiin?
Ne kuitenkin saavat palkan työstään.
Miksi joitakuita työstään erikseen kiitetään ja toisia ei?
Milloin olet viimeksi pohtinut kuinka lahjoisit kadunlakaisijaa? Tai marketin kärrypoikaa, kassatyttöä? Tuleeko edes sanallisesti kiitettyä silloin kun siihen aihetta on?

ensimmäinen erä

vanha koti tyhjennetty ja avaimista luovuttu. Melkein itkin kun pyyhin pastakeittiön liesitason puhtaaksi viimeisen kerran.

Lapset ja kissat hajautettu väliaikaismajoituksiin: me kissojen kanssa typötyhjään huoneistoon, joka saattaa lähteä alta milloin vain, lapset sekalaisin kokoonpanoin ja vaihtuvin aikatauluin sukulaisiin ja isovanhemmille.
Voisi jyrsiä ja ottaa päähän - kisuista on tullut lainsuojattomia.

Ensimmäisenä kodittomana iltana istuimme hraH:n kanssa iltaa väliaikaistilan tyhjässä huoneessa patjoilla, raavimme yhteen paperimukeja ja maistelimme porejuomaa ja päätimme että olemme hohdokkaita dinkkejä ja kissat kurjia skunkkeja. Aloin haaveilla aamiaisista keskustan hohdokkaissa kahviloissa.

Toisen hohdokkaan dinkki-iltamme vietimme sopivasti poreilevissa juhlissa.
Juhliin lähdimme muuttohikisinä ja melkein muuttovermeissä. En löytänyt silmävärejä, saati juhlavaatteita ja tunnelmankin suhteen oli ensin vähän niin ja näin.
Myöhään illalla olimme samaa mieltä: parempaa tapaa avata kodittomuusajanjakso olisi tuskin saattanut keksiä.

Pitkästäpitkästä aikaa nauroin niin että vatsalihaksiin sattuu vieläkin.

Remppaheikit olivat arvioineet hraH:lle että kaksi viikkoa.
Minä pistin täysin tapojeni vastaisesti sisään kolmen viikon kestoloton: jommassakummassa täytyy ihan pakosti onnestaa.

Jokohan kohta pystyn ajattelemaan muutakin kuin remppaa ja muuttoa?
Ainakin yritän ei-ajatella sitä romumäärää joka jonain päivänä täytyy setvitellä Lintukodon toistaiseksi syntymättömiin kaappeihin. (sivujuonne: harva raha on niin hyvin käytetty kuin se summa, jonka maksoimme uuden pastakeittiön ja liukuovisysteemien sisäänkannosta. Kaksi ammattimiestä, kuusi kerrosta, melkein kolme tuntia.)
Kaksi huonetta on täynnä uutta. Kaksi vanhaa.